Hoplaa, lopetin melkein kaksi vuotta kestäneen karppauksen. Miksikö?
Kaipaan elämääni vaihtelua. Niin ja elämyksiä. Parhaimmillaanhan ruoka voi olla elämys – hyvässä ja pahassa. Päätökseni tein kuitenkin sen hyvän perässä.
Juoksu on nyt kovasti pinnalla. Niin mun elämässä kuin ihan yleisesti. Kirjoittelen nyt kuitenkin toisesta rakkaasta harrastuksestani eli telinevoimistelusta. Harrastin telinevoimistelua ala-asteen vikoilla luokilla, kävinpä kerran jossain kisoissakin. Tykkäsin lajista silloin kovasti, mutta treenejä taisi olla turhan tiuhaan tahtiin, sillä sitten yhtäkkiä lopetin harrastuksen kuin seinään. Pariin otteeseen olen harmitellut, että yleinen hengailu voitti fiksun harrastuksen, mutta turha jälkikäteen urputtaa.
Alkuvuodesta raportoin pyörätreenisuunnitelmiani ja kerroin treenikaverikseni valitsemastani Jack Bauerista. Ja on tunnustettava, että ei Jackissa mitään vikaa ole, reipasotteinen mieshän hän on.
Jokainen tietää riittävän unen tärkeyden ihmiselle. Se ylläpitää terveyttä, auttaa painonhallinnassa, pitää mielialan korkealla ja tietysti virkistää fyysisesti.
Helsinki City Run, aliarvioin sinut. Kirjoitin täällä aikaisemmin, että aion ottaa HCR:n pitkänä lenkkinä, jolla on tarjoilua. Oh noes, eihän se ihan niin mennyt. Kyllä tuollaiseen juoksutapahtumaan pitää suhtautua kunnioituksella ja siihen pitää valmistautua huolella. Vaikka kuinka olisi välietapista kyse, ei 15 000 muun juoksijan kanssa starttaaminen vain ole sama asia kuin yksin poluilla paukkiminen.
Lieneekö ikä vai mikä, mutta viime vuosina juoksukaverikseni on tullut joukko epämääräisiä kremppoja. Niistä olen vähät välittänyt ja jatkanut eteenpäin. Vähitellen kehon "huudot" ovat käyneet äänekkäämmiksi ja saaneet vastakaikua sitä liikuttavilta aivoilta...
Tässä männä päivänä olin suunnitellut itselleni töiden jälkeisen juoksulenkin Larusta kotiin. Olo oli aika voipunut ja nihkeä koko iltapäivän ja työkaveri ehdotti, että mitä jos pyöräilisinkin vain Kaivariin jätskille. Ehei, en voinut, piti viedä fillari huoltoon ja sieltä sitten tosiaan tossutella kohti kotia.
Tällä blogilla on ollut muutaman kuukauden ajan hiljaista. En aio kirjoittaa tähän yksityiskohtaista, puuduttavaa sairaskertomustani tuolta ajalta. Mutta sairaana on oltu ja ihan huolella, niin että erinomainen peruskuntoni on tipahtanut ties mille tasolle.
Kelataan pikakelauksella edellisestä päivityksestä tähän päivään:
Kyseinen biisi on tullut tunnetuksi luultavasti kiitos Madonnan, mutta siitä on monia muitakin kiinnostavia versioita. Kuten esimerkiksi Jay Smithin, joka on (hieman noloa) Ruotsin Idolin vuoden 2010. Enpä olisi uskonut että kuuntelen Ruotsin idolin biisiä repeatilla monen monta kertaa.. Ensimmäisen kerran kuulin tämän kyseisen biisin uudella kahvakuulatunnilla, vaan en heti muistanut sitä etsiä.
Se on tämä kuntourheilijan elämä täynnä haasteita, kremppoja ja tavoitteita. Onneksi varsin usein tuntuu kuitenkin hyvältä. Niin kuin nyt. Juoksu kulkee ihan okei, mikään paikka ei ole rikki, on kevät, fillarointi on kivaa ja tänään oli hauskat telinevoimistelutreenit. Kiipesin köyden ylös. Muistat ehkä ala-asteen jumppasalin köydet, joissa oli huippua roikkua ja pojat ja jotkut tytöt pystyivät kiipeämään niitä?
Alkuvuodesta raportoin pyörätreenisuunnitelmiani ja kerroin treenikaverikseni valitsemastani Jack Bauerista. Ja on tunnustettava, että ei Jackissa mitään vikaa ole, reipasotteinen mieshän hän on.
